Petri Haapa

#Elokuvat Synecdoche, New Yorkin päähenkilö on Caden Cotard. Cotardin oireyhtymä, eli "kävelevän ruumiin oireyhtymä", on puolestaan harvinainen neuropsykiatrinen häiriö. Siitä kärsivä henkilö uskoo harhojen seurauksena olevansa kuollut, hajoamassa tai vailla tiettyjä kehonosia tai sielua: https://www.youtube.com/watch?v=XIizh6nYnTU

Sarjan "Something very bad is going to happen" nimi on enne siitä, että sen niminen sarja latistuu edetessään. Alussa sarja muistuttaa aika paljon juoneltaan Kaufmanin elokuvaa ”I’m thinking of ending things” aina omituista talvista jäätelökioskia myöten. Tässä myös matkataan sulhasen/poikaystävän omituisen perheen luokse (äitinä Jennifer Jason Leigh, isänä Ted Levine). Merkittäväksi paikaksi osoittautuu eräänlainen lähes autio puolimatkan baari välinpitämättömine baarimikkoineen, ainoana asiakkaana Triangle of Sadnessista tuttu Zlatko Buric. Kaufmanin elokuvasta poiketen sarja latistuu tarjotessaan ilmeisiä ja järkeenkäypiä selityksiä mysteereihin. Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä enemmän turvaudutaan kauhuelokuvien kliseisiin, kuten esim. säpsäyttelyyn ja dramaattiseen musiikkiin, jonka kuullessaan katsoja voi aavistaa, että nyt ollaan jännän äärellä. https://www.youtube.com/watch?v=vMc_pWm7G7o

Johan Huizinga toteaa esipuheessa teokseensa "Keskiajan syksy" että teoksen kirjoittamisen alkusysäyksenä oli ymmärtää entistä paremminvan Eyckin veljesten ja heidän seuraajiensa taidetta sekä käsittää se heidän aikansa elämän yhteydessä. Minulle tulee taas Huizingan teosta lukiessa aina mieleen Bruegelin renessanssiajan maalaus "metsästäjien paluu".

RUUSUROMAANI oli miehisen hedonisminin kulminaatiopiste keskiajalla. Alun perin se oli romanttinen runoelma, joka ilmestyi 1200-luvulla. Sen alkuosan sepitti Guillaume de Lorris noin 1235, loppuosan noin vuodesta 1270 Jean de Meung. Alku on herkkävivahteinen lemmenruno ja ritarirakkauden sääntökokoelma, jälkipuoli taas kyyninen, pikkutarkka ja karkean aistillinen. Kun Vuonna 1401 kuningas Kaarle V:n sihteeri Jean de Montreuil julkaisi avoimen kirjeen, jossa hän ylisti Ruusuromaania, se sai protofeministin ja naisten asian ensimmäisen julkisen puolustajan, Christine de Pisanin älähtämään. Pisan vastasi omassa avoimessa kirjeessään, että hänen mielestään teos ja varsinkaan Jean de Meungin kirjoittama osuus ei ansaitse de Montreuilin kehuja. Pisanin mielestä romaanin loppuosa oli naisen halveksuntaa ja tekopyhä, koska siinä kannustettiin vapaaseen rakkauteen, josta oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin erilaiset seuraukset miehelle ja naiselle. Välillä tuntuu siltä, että yleinen ajatustapa ja keskusteluilmapiiri ei ole kovin paljon noista ajoista edistynyt.

Leena Krohn on yksi arvoituksellisimmista kirjailijoista, jota tiedän. Mehiläispaviljonki oli vissiin ensimmäinen hänen teoksistaan, joita luin. Sekin oli humoristinen kuvaus aikamme ihmisten ja ihmisyhteisön käyttäytymisestä. Tämä lempeän sarkastis-filosofinen kuvaus ihmiselämän ilmiöiden moninaisuudesta on selvästi sukua sille. https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/leena-krohn-havainnoi-teravasti-nykypaivan-arvoja-ja-ilmioita-arviossa-nakoisyys/